Treenarin päiväkirja: huhtikuuta 2013

Tässä on aika mennyt oikein mukavasti. Ensinnäkin, isännöitsijälle tehtiin valitus yläkerran tyypeistä. No toimitti kirjeen, ja yläkerran naapurit kierteli (puheidensa mukaan) ympäri naapurustoa ja kyselivät, ovatko koirat haitaksi. Eivät kuulemma olleet. Tää tosin on melko vaikeaa uskoa, kun pelkästään ko. naapurin puheiden mukaan tämä on tapahtunut, sillä ykskin naapurin isäntä on käyny ko. naapurin koirille ovea koluuttamas ja käskenyt hiljaa olemaan! o.O Noh.. tämä yläkerran nainen sitten tuli meidänkin ovea rimputtamaan. Noh, mä olin yksin silloin kotona, enkä uskaltanut ovea sille avata, kun oon kuullut sen raivarit siellä yläkerrassa. Eihän sitä tierä, mitä sellainen temperamenttinen ihminen tunteentuoksinassaan tekee! =( päätin odottaa niin kauan, että Heimo tulee ja sulkeuduin makkariin lukemaan hygieniapassin teoriaa. Kerran se nainen vielä kävi pimpottelemas meidän ovikelloa, mutta lopetti siihen. Noh, Heimo tuli illalla kotiina naapureista ei sen enempää kuulunut sinä iltana.

Seuraavana päivänä, tiistaina, mentiin Jennin kanssa pyöräileen. Oli ihan mukavaa! Kierrettiin pikkuinen lenkki, rupateltiin samalla ja katseltiin menoa niin kylällä kuin liikenteessä yleensäkin. =) Oltiin hetken aikaa kotona, kun Heimo tuli sinne (siis meidän kämpille). Se oli jutellu sen yläkerran naapurin kanssa. Yläkerran naapuri oli ollu vähän möks, kun Heimo antoi palautetta suoraan päin naamaa, kiltisti ja kohteliaasti, mutta ei mihinkään riitoihin jouduttu niiden kanssa. :D Koirat on sen jälkeen räykyttäny ihan yhtälailla, mutta en oo jaksanu valittaa siitä enkä reagoida siihen.

Mä oon taas lukenu sitä hygieniapassia tosiaan ihan into piukeena. Perjantaina, ku sain teoria-alueen luettua aloin miettiä, oonko ees oppinu mitään ylipäätään. Kauheeta, jos en olekaan oppinut mitään! :S Kauhee stressi tuosta.. toivottavasti menee testi läpi ja saisin sen hp-kortin ja -todistuksen. Oonhan mä sen suorittanu jo aikaasemminkin, mutta siitä on jo vuosia ja ainahan noi tentit jännittää hirveesti! =/

No joo, liikuttuakin on tultu ihan mukavasti. On jumpattu aamuin illoin, ja lenkillä oon käyny maanantaina, tiistaina ja perjantaina. Maanantaina kävin juoksemassa, tiistaina pyöräilemäs jennin kans, keskiviikon ja torstain olin kovissa vatsakivuissa (mistä huolimatta pakotin itteni jumppiin torstaina; keskiviikkona pidin vapaan) ja perjantaina käytiin Heimon kans pyöräilemässä ja Coffee Housessa vaahtokarkkikaakaolla. Nam! Muuten en oo kuntoillut, kuin nuo perusohjelmat. =)

Tänään (lauantaina) aamulla lähettiin Heimon porukoille. Oli tosi mukavaa; Heimo oli tekemäs kotitilallaan hommia ja minä autoin kotitöissä talon sisällä ruoanlaittoon liittyen. Lähettiin sieltä iltapäivällä ja tultiin Heimon siskon ja sen miehen luo. Täällä innostuttiin istuun iltaa, ja ollaan nyt pelattu Wiillä melkeen koko ilta, uusia ja hauskoja pelejä! On ollu ihan sairaan hauskaa! Päätin tulla tässä vielä illan päätteeksi kirjoittamaan tapahtumia, niin tulee tännekin päivitettyä tekstejä. ;)

Eipä tässä mitään erikoisempaa oo tapahtunut edes. Elohiirestä sen verran, et lääkäri meinas et silmät on kunnos ja elohiirelle ei voi mitään, niin selvittelin asiaa, ja kyllähän siihen ainakin helpotusta löytyy. Kirjailenkin tähän alapuolelle vähän juttuja, joita suositeltiin kokeilemaan ja jotka mulla ainakin omakohtaisesti on auttaneet tuon elohiiren kanssa! =)
1. Osta magnesiumia
2. Pyri rentouttamaan silmät ja silmän väpättävä lihas
3. Kylmä ja paine auttaa; paina jääpalaa siis hellästi elohiiren kohdalla.
4. Sulje silmät, ja HELLÄSTI painamalla hiero sitä silmän kohtaa, jossa elohiiri on

Tuo rentoutus on mulla ainakin auttanut tosi paljon!

Mutta joo, mä painun nyt maata. Huomenna on päivä uus, ja pian on viikko uus. Ootte ihania, rakkaat lukijat kun jaksatte mun tylsää elämääni käydä täällä lukemassa. ;) Ootte kaikki ihania!! <3

Viime kirjoittelustani onkin tosi kauan aikaa, ainakin siltä tuntuu. Nyt on ollut meneillään niin paljon kaikenlaista, ettei ole vaan kerennyt ja viitsinyt istua kirjoittamaan. Ja sitten onkin kirjoitettavan jutun määrä vaan kasvanut ja kasvanut, minkä myötä kirjoittamisen aloittaminenkin on käynyt aina vaan haastavammaksi. Nyt kuitenkin päätin ottaa itteeni niskasta kiinni, ja kertoa vähän kuulumisista täältä meikäläisen elämästä. Heh, nauratti istahtaessani koneelle ja blogini avatessani, että onko viime postauksesta tosiaan niinkin kauan, kun oli jo niistä kaikista kahdesta seuraajastakin toinen kirjautunut ulos listalta. Nooh, ehkä suurin osa lukijoista kuitenkaan ei oo listalla, ja väliäkö tuolla muutenkaan. Omaksi iloksenihan mä loppuviimein kirjoittelen, aina silloin kun vaan saan aikaiseksi muilta touhuiltani.

Eniten aikaa multa on vienyt osallistumiseni hygieniapassiin. Hygieniapassin oon toki suorittanut jo joskus vuosia sitten, mutta se on ikävä kyllä käynyt jo vanhaksi, joten päätin uusia sen. Olihan tuolla Eviran sivuilla löytyneessä hygieniapassin tietopaketissa paljon uuttakin tietoa, ja vanhaa tietoa on aina hyvä päivittää. "Kertaus on opintojen äiti." Tietopaketti olikin melko laaja, ja luettavaa riittää. Aloitin lukemisen jo kuukausi sitten, ja oon jaotellu teoriaa sopiviksi annoksiksi luettavaksi kerralla. Teoriaa luen aina viikolla Heimon ollessa töissä. Paljon on tullut kerrattua vanhaa ja opittua uutta. En olis ikinä uskonut sanovani näin, mutta se teoria on oikeesti tosi mielenkiintosta, ja luen sitä mielelläni. Tietysti aloitus on vaikeaa, niinhän se aina on, mutta vauhtiin päästyäni ahmin tietoa itseeni ja testailen, mitä muistan aina luetuista kappaleista. Toivottavasti työ tuottaa toivottua tulosta, ja testi menee läpi. Testi on vajaa kahden viikon päästä, joten vielä on vähän aikaa jäljellä niin kokeeseen lukemiseen kuin valmistautumiseenkin. Pitäkää peukkuja! ;)

Tietysti oon touhaillut paljon muutakin päivisin, kuten kuntoillut sekä hoitanut kotia, Lunaa ja Novaa. Päivästä jää aina pari tuntia jäljelle ennen Heimon kotiinpaluuta töistä. Ne hetket on melko yksinäisiä. Kaverit menee menoillaan, kuka töissä ja kuka muualla. Perhe ja muut tutut on kans töissä ja kaikilla on se oma elämä pyöritettävänään (kuinka ollakaan), eivätkä kerkeä yhtä ihmistä tietenkään paapomaan. :D Joten yksinoloon on ollut pakko totutella. Joinakin päivinä nautin siitä, että saan olla yksikseni. Tällaisia päiviä on yleensä tasan se maanantai viikonlopun jälkeen, heh, minkä jälkeen alkaakin huumorintaju loppua tähän kellon nakutukseen ja ajan mateluun.

Yksin kun on, niin ajatukset pyörii samaa rataa, kaikki on tylsää ja hermotkin kiristyy. Enpä suosittele yhtään kellekään. =( Tänäänkin harmitti kun mietin, että joillakin ihmisillä on sellaisia kavereita ja tuttuja, että kun on perjantai, niin suunnitellaan mitä tehdään illalla, on illanistujaisia ja bileitä, leffailtoja ja kaikenlaisia maistajaisia. Kaikkein hauskinta näissä melkein on just se kaverin kanssa suunnittelu, jolloin kaikki mahdollisuudet on auki ja yhdessä voidaan päättää, miten illasta saataisiin mahdollisimman kiva! Ja sitten katsastus todellisuuteen: minä istun yksin sohvalla vahtaamassa jotain amerikan halpis-reality-sarjaa, ei pääse oikein mihinkään ja vaikka pääsisi, niin ei ketään oikein koskaan seurana.

Lisäksi meidän yläkerran naapuri metelöi JAT-KU-VAS-TI!! Aina kun on väki poissa kotoa, niiden kaks pikkukoiraa räksyttää ja ulvoo melkein jatkuvasti. Eipä siinä mitään jos sitä kestäis vaan pari päivää, mutta nyt kun sitä on kuunnellut pian puoli vuotta voin kertoa, että alkaa ottaan tonne takaraivon mittaristoon melko voimakkaasti!

Ja sitten, kun tää yläkerran porukka tulee kotiin. Sitten se vasta elämä alkaa! Yleensä en valita naapurin melusta, koska melua pitää mahtua elämään. Mut tää näiden touhu on ihan mieletöntä! o.O Perheen isä nyt on semmonen perusmies, hiljanen, harvemmin ääntään korottava mies, joka ei koskaan tervehdi vaikka kuinka yrittäis moikata. Katsoo vaan tyhjällä katseellaan päin naamaa ja jatkaa matkaansa.

Perheen kahdesta lapsesta vanhempi on oikea rasavilli, ellei pahempikin.Yläkerta on jo jonkun aikaa rempannut siellä, varmaan pian vuoden jos ei ylikin (olivat aloittaneet sen rempan jo ennen meidän muuttoa), ja rempan äänet on melko mukavat. Ei siinä mitään, mutta kun se remppa alotetaan yleensä yhdeksän aikaan illalla sillon harvoin jos rempataan, ja meteli jatkuu melkein puoleen yöhön. No eipä siinä mitään, sen nyt aina kestää. Mutta en tiedä onko ne rempan yhteydes ottanu lattian alta jotain eristeitä tai vastaavia pois, kun kaikki kuuluu meille. Kuuluu askeleet ja tuolin vetämiset, ihan kaikki! Ja nää äänet kuuluu tosi selvästi; ihan ku kävelisivät jossain meidän huoneista tai vetäisivät sitä tuolia meidän keittiössä. Välillä sitä ihan havahtuu että mistä tuo ääni kuuluu kun tajuaa, et se kuuluu kerrosta ylempää. Sitte me kuullaan niiden puhekin meidän vessassa. :D Ja meille kun niin kehuttiin, että täällä on niin kovat äänieristeet ettei mikään kuulu. o.O Ja kyllähän ääntä maailmaan mahtuu, mutta harmittaa kun ovat niin vihaista sakkia ja ihan ku tulisivat katon läpi vähän väliä. Ja sitä kun päivät pitkät kuuntele, niin.....

No tämä perheen vanhempi mukula todennäköisesti (ainakin äänestä päätellen) omistaa jonkinnäköisen polku- tai potkuauton, joka pitää OIKEIN RASITTAVAA ääntä, sellasta kumisevaa ja sellaista, että ihan ku ne renkaat olis vahvasti kuvioidut tai jotain, ja sillä päästellessään tuntuu kuin tulisi katon läpi. Välillä se huutaa tuolla rappukäytävässä (todennäköisesti tykkää karata sinne leikkimään eikä ymmärrä, että kun ovi on kiinni niin se pysyy kiinni ellei sitä joku avaa), itkee ja paasaa ovea, kunnes se tullaan päästämään sisälle. Yleensä tämä tapahtuu myöhään illalla tai yöllä. Ja joskus siellä alkaa sekä äiti että lapsi tappeleen ja huutaan rappukäytäväs, pidemmänkin aikaa. Heh, kerran en kehdannu mennä riidan keskelle ku mun piti lähtee kämpästä pihalle, ja kuulin ku ne tappeli siinä oven takana. Se muksu oli pistäny maate siihen meidän oven eteen. Ei auttanu ku oottaa jonkun aikaa, et se äiti sai puhuttua muksunsa käveleen omalle ovelle. :D Onneksi mulla harvemmin kiire mihinkään on! ;)

Lisäksi tämä perheenäiti saa jotain ihme raivareita välillä. Se kiljuu ja karjuu siellä, kiroilee ja huutaa. Ja se huuto.. kun tuolin vetäminenkin tuntuu kuin sitä vedettäis omissa tiloissa, niin voit varmaan kuvitella miltä se huutometeli kuulostaa. Välillä meinaa pelottaa kyllä itteekin, on se niin vihaasen kuuloonen! Eli... Tällaisessa tilanteessa, kun seurana ei ole kuin omat ajatukset ja tunne siitä, että naapurit hyppää ihan justiinsa niskaan, alkaa se hyväntuulisuus ja positiivisuus katoamaan tästä muutenkin ah!, niin iloisesta ihmisestä. ;) Mahtava perjantai-fiilis, voitko kuvitella, aivan meinaan haljeta tästä jännityksestä. ;) Tänäänkin huvittais niin lujaa mennä yhdelle johonkin tai tehdä jotakin kivaa kaveriporukalla. Kunnes totuus taas yllättää: niin millä porukalla? Heh heh, kaikki on menos jossain, minä en. Oonkohan mä se leffojen syrjitty luokan lapsi, joka haluaa aina parhaimpiin menoihin ja jota ei kukaan koskaan halua minnekään? ;)

Tietysti niitä kavereita pitäis hankkia, eihän ne kotoakaan tuu hakeen. Heimolle oon manannu, et ku haluisin sellaasen kaverin, jonka kans vois harrastaa urheilua, ja mielellään paljonkin. Onhan mulla ollu sellasia kavereita myös, mut niiltä meinaa tahti hiipua sit ku mä innostun. :D Tai sitte sovitut treenit vähän väliä peruuntuu, ei siis muutamia kertoja vaan melkein koko ajan. Se vie kyllä intoo siitä touhusta. Eli toisin sanoen mä siis kaipaan sellasta ihmistä, jolla kuntoilu on yhtä pinttyny vereen ku mullekin. Joka rakastaa liikkumista eikä se into jää vaan siihen muutamaan kertaan! =) Heimo vinkkas, et mun kannattais mennä johonkin urheilukerhoon tai vastaavaan, missä saisin samanhenkisiä kavereita. Naurettiin sitte perään mun tilannetta; ja millähän rahalla? Työttömän on hyvä haaveilla. :D Ne kaikki kuntotunnit, spinningit ja muut, ne vaatii yleensä sitä jäsenyyttä ja jäsenmaksut ei ihan meikäläisen kukkaroa hivele, näin pidempiaikaasena harrastuksena. :D

Aivan pistää naurattaan tämä kun aikuunen nainen valittaa et 'kun kukaan ei leiki mun kaa', mutta kyllä sitä ihminen tarvitsee rinnalleen kavereita ja sytäviä, muuallakin kun netissä. Onhan mulla netissä kavereita,ja oon niistä kyllä tosi kiitollinen; niiden kans on mukava jutella kyllä, ja osan tunnen tosi hyvinkin. Mut se ei vaan oo sama asia istua koneella ja kirjootella kaverille, kuin olla fyysisessä kontaktissa kaverin kans, nähdä ilmeet ja kuulla nauru. Muutenkin kuin hymiöinä. ;) Oonhan mä kavereita meille haastanutkin, mutta jotenkin en ees jaksa enää haastaa ketään meille, kun aina vastaus on ettei kerkeä. Lopulta sitä ihminen lakkaa kysymästä kokonaan. Mikä toki on taas se vihoviimeinen teko, mitä ei sais tehä. Eipä ne silloin ainakaan tuu käymään. :D Ei vaan jaksa vastaanottaa sitä jatkuvaa eitä.. :/

Että kyllähän tämä on ihan itseaiheutettu tilanne, ainakin osittain. Pitäis vaan jaksaa haastaa ja haastaa, josko joskus vaikka käviskin. Oon vaan jotenkin kyllästynyt oleen ite se haastaja. Harmittaa, ku ei mua tai meitä koskaan haasteta mihinkään. Ihan ku oltas jotain porukan ulkopuolisia.. :S Herää vaan kysymys, kun mekin ollaan kuitenkin perusluonteeltamme sosiaalisia ihmisiä kummatkin, siis minä ja Heimo; MITÄ TAPAHTUI?! =( Toivottavasti tämä on nyt vaan jokin ankeempi vaihe elämässä. Ja toivottavasti se kääntäis kelkkansa ympäri pian! =)

Lisäks tätä yksinäisyydentunnetta on pahentanut meillä riehunut lenssu. Nyt se alkaa olla hiljalleen jo selätetty (*koputtaa puuta*), mutta tähän mennessä on kuntoilu ollu melko vähäistä. Viime viikolla kuntoilin normaalisti maanantaina, kun alkoi henki salpautuun. Lenssun merkki. Siitä tiistai ja keskiviikko oli lepoa ilman minkäänlaista kuntoilua. Koska olin mennä ihan päästäni pyörälle siitä täydellisestä kuntoilemattomuudesta, aloin rauhallisesti jumppaamaan aamulla. Ja sitten illalla. Juoksemaan menin ensimmäisen kerran vasta tämän viikon tiistaina, mikä jäikin taas viikon ainoaksi juoksuksi kroppani ilmoittaessa, ettei vielä olla ihan terveitä. Tää lenssu on muutenki ollu niin outo mulla, kun nenä vuotaa äärimmäisen vähän ja yskääkään ollu tuskin nimeksi. Lähinnä hengittäminen on pitkässä rasituksessa vaikeutunut ja lihakset olleet vähän heikolla hapella. Jumppaa jatkaessani sitten alko tuntuun, että olo sen ku paranee, minkä takia uskalsin sitten jatkossakin jumpata vanhaan malliin. Mutta jo se juoksulenkkien puuttuminen päivästä pidentää sitä mun yksinoloaikaani kelloa kuunnellen jne., minkä vuoksi odotankin innolla ens maanantain juoksua, josko jo sais alkaa juokseen normaalisti neljänä päivänä viikossa! =)

Mulla on lenssun lisäksi ollu hassu vaiva, mikä muuttu aika rasittavaksi pikku hiljaa. Mulla on ollu yllättävänkin ahkera elohiiri oikeassa silmäkulmassani. Nyt kun se alko jo viime yönäki herättään, aloin katteleen mistä se vois johtua. Googlen mukaan (WAU! Onko tämän parempaa ja luotettavampaa tietolähdettä omaan terveyteen katsoen?) ;) kyseessä on kuivat ja rasittuneet silmät, mihin auttaa kosteuttavat silmätipat. Josko sillä sitte helppais. Vau mikä uutinen tämäki oli, oliko oikeen blogiinki pakko kirjoottaa. Kyllä nyt oli niin mielenkiintoinen asia että aivan itteeki naurattaa. :D ;)

LUNA ja NOVA

Luna ja Nova on olleet terrassaan oikein kilttejä ja hiljaisia. Nova on nyt alkanut kesyyntyyn aivan uudella tavalla. Kaverista on oikein kuoriutunut seurallisuuden pikku tuike-tähtönen. Luna on aina ollut kova oleileen sylissä, joten on sekin syliin päässyt. Tuntuvat kaverit pitävän huomioista aika tavalla! Ruoka maistuu ja ovat virkeämpiä heti paljon enemmän, kun ovat päässeet jaloittelemaan ja lähemmäs ihmisiä. Kumpikaan ei oo pahemmin kasvanut kilvestä, nyt massaa onkin saaneet jalat, häntä, pää ja kaula. Tykkäävätkin kun ihosta vähän silittää. Taitaapi kutista jonkin verran. Mä pistän tähän loppuun vähän kuvia vielä Lunasta ja Novasta. Raukkaparat, kun ovat suloisia =) !