Tänään oli aamulla veto ihan totaalisen pois. Ei meinannu mitään jaksaa tehdä. Näin ne maanantait monesti.. ;) Toki uskon tuon kuvauksista johtuvan jännityksenkin vaikuttavan tähän vireystasooni..

no mutta pakotin itteni tekeen aamujumppaa laiskottelufiiliksistä huolimatta. Siitä pian lähdinkin juokseen ja sain vireystasoni takaisin, edes hetkeksi. Sykkeet oli korkeella ja hiki virtas. Ilma oli oikein leppoinen, lunta oli ihanasti maassa vieläkin, pakkasta ei ollut liikaa ja ilmaa oli helppo hengittää. Kiersin sen normi 5km lenkin, pysähdyin neljästi punnertaan ja aikaa lenkkiin venyttelyineen kului 36 minuuttia.

Kolmen aikaan Jenni tuli hakeen mua salille. Muistin toki vasta lenkin jälkeen, että meille tulis viiden jälkeen iltapäivällä vesimittarin lukijat omilla avaimilla, ja kämppä ei ihan kiiltänyt niinkuin elokuvissa. Ei auttanut kuin siivota. Jennin kans rupateltiin tunnin verran mun siivotessani, ja neljältä lähdettiin salille ja uimaan. Urheiluliikkeessä tosin käytiin ensin bongaamassa alennustuotteita.

Salilla meni ihan hyvin, vaikka se olikin melko täynnä. Saatiin hikoiltua kunnolla, minkä jälkeen olikin mukavaa mennä jatkamaan treenejä ja virkistäytymään uimisen merkeissä. Kävin pulahtamassa kylmässä altaassa, ja painuttiin vesijuoksuun monitoimialtaassa käynnissä olevan jumpan takia. Sekin rasittaa niin lujaa, että eikö ne nyt niitä treenejä saa muualla pidettyä kun siellä rentoutumispuolella. Pituusaltaaseen mahtuis aivan hyvin ilman, et koko allasta pitäis sulkea! Kuitenkin ne siirtyivät sinne pituusaltaaseen suunnilleen jumppansa puolessavälissä. Terve.

Me kuitenkin hyvin innokkaasti juostiin puoli kilometriä ja mentiin monitoimiallashuoneeseen, mistä treenit oli onneksi jo loppuneet. Kävin pariin otteeseen kylmässä altaassa, oltiin vesihieronnoissa ja painuttiin saunaan. Onko mitään ihanampaa kuin sauna rankan treenin ja virkistävän uinnin jälkeen? Saunottiin ihanissa löylyissä, jotka hiveli lämmöllään kovien treenien päälle. Ei sieltä meinannut malttaa lähteä ollenkaan pois! Lähdettiin silti, kun nälkä yllätti, ja suunniteltiin menevämme Subwaylle syömään.

Pukkarissa tsekkasin kännykkääni ja Heimo oli soittanut. Soitin takas ja hän ilmoitti olevansa uimahallin aulassa meitä odottamassa (tiesi meidän olevan uimassa ja salilla). Riensin rakastani vastaan kyseiseen aulaan, ja saatiin siis kolmaskin syöjä mukaan. Ihana yllätys!

Subwaylla oli kaikkia muita leipiä, paitsi sitä meikäläisen ihannoimaa kokojyväleipää. Kuinka ollakaan. Asiakaspalvelija ihmetteli, enkö "nyt muka muuta leipää vois ottaa", mihin jouduin jankuttamaan moneen kertaan, että en kun ei maha muita kestä. Odottelin kymmenisen minuuttia sitten leipääni ja söin sen erittäin hyvällä ruokahalulla, tuhoten nälän vatsastani huutamasta.

Subwayn päälle paineltiin kauppaan, jolloin tiemme Jennin kanssa erosivat. >nyyh!< ;) Ostettiin Heimon kans kaappiin sitä sun tätä tarpeellista ruokatarviketta, ja kassoille päästyämme Jenni soitti, että juomavesipullo oli jäänyt vahingossa sen kassiin salilta. Jenni tulikin sitten illemmalla kyläilemään meille, ja meillä oli oikein mukava ilta. Syötiin viinirypäleitä ja katsottiin suomalaista ohjelmistoa töllöttimestä. Jenni lähti sitten kotiin, ja me jäätiin sylikkäin vahtaamaan telkkaria.

Aamulla olis tarkoitus ennen junaan nousua vielä tarkistaa pakkaukset, jumpata, käydä lenkillä ja tehdä kahvakuula, syödä ja reissatakin sinne juna-asemalle. Juna lähtee puoli yhdentoista kieppeillä, joten herätys on kuudelta aamulla. Tuleepahan uni illalla ihan erilailla, ja toivottavasti aikaisin. Kovasti tuo matka mua jo jännittää. Oon kovasti yrittänyt harjoitella, ettei jäädy sitten itse kuvauspaikalla. Tuo sekin omalla tavallaan sitä itsevarmuutta peliin. Siltikin, kovasta harjoittelusta huolimatta, jännittää nuo kuvaukset kovasti. Siellä kun ei tiedä yhtään, mikä odottaa. Mutta otan sen yhtenä kokemuksena, jota voi sitten muistella ja tännekin kirjoitella. Pieni jännitys on aina hyvästä!

Minä haikeana olen nyt sitten miettinyt, että huomenna ei näin Heimon kanssa iltaa sylikkäin vietetäkään, mutta onneksi ylihuomenna sitten taas. Meinaa olla melkein ikävä jo etukäteen. Kuulostaa hassulta, mutta koskaan rakkaastaan erossa olleet ihmiset (todennäköisesti suurin osa lukijoista, heh) varmasti tietävät tän katalan tunteen. Tää kun on eka kerta vuosiin, kun ollaan yhtään yötä erossa toisistamme. Mä olen sellainen tunteikas ihminen, ja erittäin kova ikävöimään, mutta onneksi on kaveria seurana ja puhelimet on keksitty. Meillä on reissunpäässä paljon ohjelmaa tiedossa, joten ikävä toivottavasti jysähtää päälle vasta junassa kotimatkalla. Tämähän vaan vahvistaa suhdetta, kun ei sitä toista aina nää, jolloin sitä osaa arvostaakin aivan eri tavalla.

Mutta nyt tämä tyttö menee oman rakkaan Heimonsa viekkuun ottamaan kaiken irti jäljellä olevista muutamasta tunnista, kun vielä nähdään! Kirjoittelen sitten ylihuomenna iimeistään ja päivittelen reissua ja kuvia reissulta! Pitäkäähän lippu korkealla ja peukut mua varten pystyssä. ;)